Kirjoitin esipuheen 365.fi -valokuvakirjaan
Oman jengin coffee table photo book
Yhden valokuvan julkaiseminen netissä per päivä muistuttaa ikiaikaista sanomalehteä ja vanhan ajan seinäkalenteria. Joka aamu siitä sai repäistä sivun, jonka alta paljastui uusi numero ja päivänsankarin nimi. 365.fi:n päivän kuvaaja on verkkokollektiivin sankari.
Viiden vuoden verkkokuvista on toimitettu visuaalinen kronikka, oman jengin mitä-sinä-missä-milloin -kuvakirja. Siihen voi palata uudelleen ja uudelleen. Tietokoneen sijaan voit avata sofistikoidun coffe table photo bookin, johon valo säteilee lukijasta – ei monitorista.
Valokuvien kronologinen julkaisustrategia olisi tylsä kuin aikaan liian tiukasti sidottu kuvareportaasi. Kiinnostavaksi kuvat muuttuvat, kun ne alkavat kertoa lineaarisen ajan rikkovaa tarinaa. Tässä kirjassa ajatukset ja mielikuvat syntyvät kuvaparituksella. Kahden kuvan rinnastus on propagandistisen tehokas kuvakerronnan keino. Mutta sen voi tehdä myös hienovaraisesti ja monella tasolla: puhtaan esteettisesti, vertauskuvallisesti ja kuvan proosallisia sisältöjä rinnastamalla. Sillä voi kertoa jopa syyn ja seurauksen. Lopullisen ajatuksen luo katsoja.
Taitavassa valokuvajournalistissa on ripaus asiallista journalistia ja sopiva annos taiteilijaa, joka surffailee suvereenisti erilaisilla sosiaalisilla kentillä. Hän tekee näkymättömän näkyväksi ja tiivistää kerrottavansa usein yhteen ainokaiseen julkaistavaan valokuvaan. Kirjassa kuvan julkaisukriteerit nousevat, vähän samalla tavoin kuin valokuvanäyttelyssä. 365.fi –kirjan yksi vahvuus on sen moniäänisyys. Kirjan kuvajournalistisessa ilmaisussakin on jotain erityistä. Mikä tahansa kirjan kuva ei välttämättä toimisi sanoma- tai aikakauslehdessä ilman sitä tukevaa ja merkityksiä niittavaa tekstiä. Parhaimmillaan valokuva kertoo kuitenkin visuaalisilla ansioillaan sen, johon teksti ei kykene eikä taivu.
Jos vuosittain järjestettävää vuoden lehtikuvakilpailua voi kristisoida ylidramaattisuudesta ja suurten uutisten ylivallasta, niin 365.fi:n -kuvaajat tekevät pääosin juuri päinvastoin. Pienet arkiset aiheet, jopa opiskelijakaverin bileet, riittäävät kuvauskohteiksi. Henkilökohtainen on kaunista ja se on myös merkki privaatin tunkeutumisesta julkiseen. Kaikkia perinteisen kuvajournalismin puolustajia se ei miellytä.
Kuinka kuvata tapahtumattomuutta, syvien vesien hiljaisia kaloja? Kun pääsee pois sakeasta uutispuurosta ja henkilöpalvonnan dokumentoinnista, niin kameran muistikortille tallentuu dokumentteja pienimuotoisista mutta kuvaajille ja kohteilleen tärkeistä tapahtumista. 365.fi:ssä kohtavaat perinteinen ja kokeileva kuvailmaisu. Ne käyvät vuoropuhelua jopa samoilla aukeamilla.
Jos suomalainen taidevalokuva ja Helsinki School on in, niin 365.fi :n kuvia katsellessa voin sanoa ilman yliopistoon päin vetoa, että tamperelaisen koulukunnan, nuoren polven kuvajournalismi voi mehevästi ja luottaa siihen itseensä – suoraan valokuvaan.
Valokuvan julkaiseminen verkossa on synnyttänyt uusia kuvankatsomistapoja, mutta kyllä painettu on aina painettu ja sen väärti. 365.fi on massiivinen opus ja tekijöidensä pitkällisen väännön tulos. Se pursuaa vitaalisuutta ja valokuvan todistusvoimaa. Se on ensimmäinen ratkaiseva askel valokuvajulkisuuden maailmaan, jossa opiskelijat kohtaavat tulevan työsarkansa ja -verkkonsa. Se on myös erinomainen ja omaehtoinen työnäyte. ENJOY it.
Tampereen Pyynikillä 12.9.2011
Hannu Vanhanen
päivittelevä dosentti