Antakaa meille ja heille mahdollisuus

tammikuu 12th, 2012  |  Published in Artikkelit

Niin kauan kuin olen lukenut sanomalehtiä minua ovat kiinnostaneet yhden palstan uutiset. Tällainen pieni mutta puhutteleva isku  pisti silmääni Helsingin Sanomissa (HS 26.9.2010). Tommi Niemisen Bronxin romani pärjää –juttu kertoi, kuinka The Economist –lehden mukaan Bronxin keskiluokkaiset romanit nauttivat elämästä, kun ”meille antaa mahdollisuuden menestyä”.Kuvituksena on newyorkilainen romanitanssija Anna.

Vaikka  Economistin jutussa on hiven optimismia, ei sekään ole humaani. Kuvituskin on kovin kliseinen. Juttuun liittyvä verkkokeskustelu antaa paremmin kuvan siitä, kuinka amerikkalainen ja eurooppalainen media ja valtapolitiikka käsittelevät romaneja. Ranskan ihmisoikeuslinjaa verrataan monissa puheenvuoroissa toisen maailmansodan juutalaisvainoihin. Toisaalta amerikkalainen media siirtää taitavasti oman väestönsä köyhyysongelmat Eurooppaan. Vastakkainasettelu on tehokas keino provosoida – oli kyse romaneista ja juutalaisista tai Iphonen  ja Nokian imagosodasta.

Entä valokuvat ja romanit? Josef  Koudelkan valokuvat Slovakian mustalaisista  teki minuun aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Koudelka ei alista Gypsies –valokuvakirjan (1975) jylhillä kuvaillaan romaneja, vaan nostaa heidät oman yhteisönsä ja maailmankansalaisuuden edustajiksi. Niin tekevät mustalaisista – äärettömän empaattisesti ja esteettisesti – myös Pentti Sammallahti ja Joakim Eskildesen matkakuvillaan Euroopasta. Mikko Savolaisen Raportti Suomen mustalaisista (1972) on rankkaa aikansa rakeista sosiaalidokumentarismia. Se ajaa reformistisesti mustalaisten asiaa. Eikö tällainen humanismi sovi enää kuvajournalismiin, vai luullaanko kohdettaan kunnioittavan ja ymmärtävän journalismin olevan aikansa elänyttä.

Toiveeni heräsi, kun viikonloppuaamuna sain eteeni Aamulehden asiat –liitteen (AL 12.9.2010). Siinä oli laaja kuvareportaasi mustalaisista. Hienoa, kerrassaan hienoa. Alkuinnostukseni jälkeen aloin miettiä, mikä Aamulehden jutussa oikein miellytti ja mikä ei.

Lähtöasetelma on oikeaoppinen. Aamulehti oli lähettänyt kuvaaja-toimittaja –työparin Ossi Aholan ja Tuomo Björkstenin itse sylttytehtaalle Bukarestin lähelle Romaniaan. Poliitikot ja paikalliset asiantuntijat oli rajattu kuvista pois. Reppari alkoi ja päättyi puhuttelevasti, mutta jokin kokonaisuudessa ontui pahasti. Vaikka kansikuva sopii hyvin jutun tekstiin, niin kannen kuva muuttuu mainosmaiseksi SPR:n imeläksi katastrofiapujulisteeksi.  Suora katsekontakti on teennäinen vaikka pyrkii puhuttelemaan. Miksei AL asiat –liite uskalla laittaa kanteen haastavampaa kuvaa. Vasta kun luen jutun, huomaan sängyssä istuvan miehen edessä katetripullon. Minulle jää epäselväksi, onko tekijöillä ajatus lukijan houkuttelusta vai sosiaalipornon välttämisestä?

Kuvareportaasin avausaukeaman valokuva on pysäyttävä ja monitasoinen. On vastavaloa ja katseita. Miltei puolet kuvan pinta-alasta peittää suuri selkä meihin muukalaisiin (valokuvaajiin ja lukijoihin) päin. Ihmisten  ilmeet ovat peruslukemilla.  Taustalla häämöttää pari tummaa hahmoa. Maatila on antanut antimensa, joita ilman kuvan ihmisillä ei olisi mitään toivoa.  En pidä jutun otsikosta: Vihatut. Se leimaa ja alleviivaa. Vihataanko näitäkin romaneja? Otsikko tulkitsee kuvan lukijan puolesta ja tekee näistäkin mustalaisista uhreja, niitä Toisia.

Kakkosaukeama on pettymys. Jos avausaukeamalla selkä on pääroolissa, niin miksi sama efekti  toistetaan heti seuraavalla sivulla. Näin vieraannutetaan lehden lukija kohteestaan. Tuskin se on lehden ja taittajan tarkoitus. Yritän katsoa aukeaman oikean alakulman kahta kiinnostavaa valokuvaa. Niiden taitossa on kuitenkin täydellinen mittasuhdeongelma. Yritän saada lapsen kasvojen ilmeestä jotain selvää. Jos aukeaman kuvat piilottavat sanomansa, niin miksi vaivautuisin lukemaan juttua. Pääkuvan ja leikkivien lasten kuvia vaihtamalla aukeamalle olisi saatu kontrastia ja eloa. Ei elämä ole niin lohdutonta, etteikö jotain iloa kipinöisi murheen keskellä.

Kolmas aukeama on rehellinen ja koskettava. Pääkuvassa röökiä kädessään pitelevä poika katselee samein silmin ja rikkinäisine sekä liian pienine lenkkareineen. Hän kaulailee tikkukaramellia pitelevää SteauaBucuresti-paitaista ystäväänsä.  Kuva on empaattinen., mutta asetelmallisesti ja tyylillisesti tätä päivää. Kuvauspaikka on sillalta, joka ei vie minnekään. Siinä olisi aihetta jutun otsikolle.

Uskon, että jutun taittaja on yrittänyt rikkoa kuvien paljoudella liian seesteisen ja klassisen repparin. Tällä tekniikalla suurin osa lehtien reppareista kuitenkin hukkaa itsensä. Päätösaukeaman kuva Mariasta auton ikkunassa toimii, vaikka se ei ole suuri. Siinä on oikea mittasuhde. Jostain ylhäältä otetun hökkelikyläkuvan sivuutan alle sekunnissa. Siinä on väärä mittasuhde.

Vaikka monet mustalaiset kerjäävät ja varastavat, niin näin viime kesänä aivan liian monta lehtivalokuvaa, jossa Suomeen tullut mustalainen kuvataan masentuneena ja toimettomana uhrina. Kadun kulmassa istuva kerjäläinen on vain osa suurta ongelmaa.  Jos mustalaisia syrjivä valtapolitiikka nojaa kliseisiin, niin miksi lehtikuvat vielä niitä vahvistavat. Erilaisuuden sietorajaa on nostettava, kuvaajien on mentävä pintaa syvemmälle. Heillekin on annettava mahdollisuus, niin kuin bronxilaiselle tanssijalle. Reportaasin tekijät: kaivakaa esiin vanhat kuvalehdet ja ottakaa niistä oppia. On suurten kertomusten aika. Draamaa tässä ajassa riittää.

 

Hannu Vanhanen

 

Kolumni julkaistu Photo Raw –lehdessä #12/2011

Comments are closed.