Kuvajournalistin kuolema

tammikuu 19th, 2012  |  Published in Artikkelit, blogi

Viime vuoden marraskuussa luin Markkinointi & Mainonnan (3.11.2010) verkkosivulta uutisen, jossa mediatutkija Ross Dawson ennustaa, että sanomalehtien kuolema etenee kuin musta surma maasta toiseen. Suomessa painokoneet pysähtyvät jo 2021. Viimeiset lehdet kuolevat 2040-luvulla.

Vaikka Dawsonin provokaatio kohdistuu painettuun lehteen, samanlaisia epäilyjä on esitetty vakavasti myös valokuvan ja journalismin elinkaaresta. Jos valokuvaa ja journalismia ei ole, luonnollinen jatkumo tälle kehitykselle on kuvajournalismin ja kuvajournalistien kuolema.

Kaikkinainen professionaalisuus ja tekijyys on vanhanaikaista eikä sovi postpostmoderniin yhteiskuntaan. Viimeistään internet ja sen verkkokansalaiset omine medioineen tekevät perinteisen median tarpeettomaksi.

Tehdäänpä ajatuskoe ja siirrytään kolmekymmentä vuotta tulevaisuuteen.

Istun lapsenlapseni kotona tuijottamassa virtuaalihuoneen viereiseen kolmiulotteiseen mediaplasmaseinään, jossa on kauko-ohjaimella aktivoitavia näyttöjä ja äänikanavia. Valitsen kuvajournalismin historiaa käsittelevän Tuntematon kuvajournalisti -sarjatuotannon, jonka päätösjaksossa näytetään ammattivalokuvaajien viimeiset julkaistut valokuvat. Päätösjakso uusitaan vuosittain kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas ennen vanhaan.

Tuntematon kuvajournalisti käy uuvuttavia taisteluja sekä kotirintamalla (toimituksissa) että kaukana etulinjassa kaukopartiomatkoillaan (ulkomaan keikoillaan). Kuvajournalistit taistelevat kuvausoikeuksista ja mahdollisuudesta päästä kuvaamaan performatiivista maailmanloppua. Mustavalkoisessa päätösjaksossa valokuvaajat eivät voi kuitenkaan mitään suurelle amatöörikuvaajien massalle, joka tallaa alleen viimeiset kuvajournalistit.

Kuolleista kuvajournalisteista tulee ajan saatossa myyttisiä legendoja, joita toisin ja omilla aivoillaan ajattelevat kansalaiset kunnioittavat ja palvovat. Yhteiskuntaan on syntynyt maanalainen liike, joka julkaisee sensuroimattomia sanoma- ja aikakauslehtiä, jotka sosiaalisen median ylin valvontavirasto on julistanut pannaan.

Ongelmana pidetään internetin katvealueella sijaitsevien seutujen kansalaisia, jotka osaavat edelleen lukea lehtiä ja katsella valokuvia. Suomikin on saanut pohjoisella pallonpuoliskolla erityisen maineen outona lukijakansana, jossa osa kansalaisista puolustaa henkensä kaupalla painettuja julkaisuja ja valokuvia joutumasta jätteenpolttolaitokselle.

Edellä kuvatussa skenaariossa toimitukset ja (kuva)journalistit ovat luonnollisesti historiaa museoituja toimituksia lukuun ottamatta. Uuden uljaan ajan yhteisöt ottavat valtaansa koko median. Kullakin ryhmittymällä on oma mediataajuutensa.

Entä jos tulevaisuudessa lehtikuvaaja ei ihan oikeasti lähdekään ottamaan valokuvaa? Kuka tällöin hakee kuvan ja mistä? Välkkyykö kuvajournalismin tulevaisuudessa mediamaailma, jossa vain poikkeuksellisesti julkaistaan (esitellään) valokuva, jonka yläpuolella on varoittava logo: ”Valokuvaajan kuva”. Sen sijaan lukijat lähettävät medialle ilmaiseksi valokuvia ja videoita. Kuvien estetiikalle ja journalistiselle sisällölle naurahdellaan virtuaalitoimitusten videopalavereissa. Päivän päälukijavideossa naapurien robotit kuvaavat perheiden lemmikkejä neljä tuntia.

Valokuvakameroiden tuotanto lopetettiin vuonna 2056.

 

Hannu Vanhanen

visuaalisen viestinnän dosentti

Kolumni julkaistu Photo Raw –lehdessä #14/201


Comments are closed.