Julkaisin ensimmäisen verkkosivustoni viime vuosisadan lopulla. Sommittelin symmetrisen kaksikielisen sivuston keskelle italialaisen ystäväni minusta ottaman puolivartalokuvan, jossa poseeraan Nikon kädessäni. Mustavalkoisessa kuvassa minulla ei ollut paitaa, joten kuva oli hieman rohkea ainakin yliopistoyhteisössä, jossa kuvan pitäisi häivyttää persoona.
Sain tuolloin paljon palautetta sivustostani. Japanista asti tiedustelivat, saako sitä käyttää erilaisia sivustoja esittelevässä teoksessa. Annoin luvan, mutta kirjaa en ole nähnyt koskaan.
Jäädessäni yliopistosta virkavapaalle (ja sittemmin vapaille markkinoille) suljin sivustoni. Nyt kun olen tutustunut satoihin sivustoihin, verkkopersoonani on pahemmassa identiteettikriisissä kuin minä itse.
Valokuvaajien verkkosivustot noudattelevat tyylitrendejä siinä missä valokuvauskin. Normaaliobjektiivin paluu ja photoshoppailun väheneminen ovat saaneet kikkakuvat ja erilaisia julkaisutapoja esittelevät verkkosaitit näyttämään teennäisiltä.
Uusasiallisuus on vastaveto tekniikan ilotulitukselle ja turhalle prameilulle. Ei siis mitään flash-kikkailua. Simppeli ja toimiva on seksikästä. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että netissä pitäisi palata alkurihmastolle. Päinvastoin. On mietittävä tarkkaan, millaisen imagon itselleen luo ja miten pitkälle siinä pitää pysyä totuudessa. Suuria staroja tämä ei tietenkään koske. He tekevät mitä tahtovat tai jättäytyvät koko verkkosirkuksen ulkopuolelle.
Valokuvaajan sivuston prototyypissä pohjaväri on lähes aina harmaa tai musta, ellei hän halua nimenomaan korostaa värinhallintataitojaan sofistikoidulla väripaletilla. Valokuvaaja esittelee projektit, photostoryt, henkilökuvat, multimediat, videot, ceeveet ja blogit versaaliotsikoin perusfontilla. Etusivun suuri värikuva koukuttaa. Alat selata loputtomia kuvagallerioita.
Entä mitä tekee suomalaisten rakastama ja vihaama genreanarkisti Martin Parr? Hän rakentaa sivustostaan keskiluokkaisuutta ironisoivan kotigallerian. Taustalla on kukkaornamenttitapetti. Hopeareunaisen taulukehyksen sisältä aukeaa kaikki mahdollinen tieto Parrista. Ja sitä on paljon. Parrin käyttöliittymä on jäänne vuosituhannen vaihteesta. Naomi Harris asuu varmaan samassa webbihotellissa kuin Parr, sillä niin hämmästyttävästi sivustot muistuttavat toisiaan.
Entä meidän oma, maailman mainetta niittelevä valokuvataiteilijamme Elina Brotherus? Mitä hän paljastaa domainillaan? Brotheruksen valkopohjainen sivusto on minimalistinen ja informatiivinen. Ei mitään kikkailua. News, works, biography, extras yhtenä ja photography omana palstanaan. Kaikki englanniksi. Kaikki natsaa. Lähes yhtä täydellistä kuin bränditaiteilijoiden Helsinki school. Tätä kirjoittaessa 174 on nostanut facebook-peukalonsa tykkäämisen puolesta.
Mainoskuvaajien sivustot tuntuvat olevan kaikkein kokeellisimpia. Muotikuvaaja Mario Testino on äärimmäisen tarkka imagostaan. Mutta kyllä hän osaa tuottaa pätevän kuvan itsestään verkossakin. Lokakuun alun harmaana aamuna tuijotan glamouria ja salamavaloja räiskyvää avausvideota ja sitä seuraava timelapsea. Testino on juhlittu sankari omiensa keskuudessa. Intron jälkeen on helppo käväistä katsomassa, onko mallien rakastama kuvaaja tehnyt uuden julkaisun.
Testinon ja lumilautailukuvaaja Mattias Fredrikssonin tapainen visuaalinen ilottelu ja egotrippailu ei näytä kuuluvan kuvajournalisteille. He ovat pääosin mediatalonsa tai -toimistonsa pelinappuloita. FB ja kuvagalleriat huolehtivat siitä, että valokuviasi löytyy laittomasti netistä. YouTube varmistaa sen, että myös hienoimmat videoklippisi päätyvät verkkoon.
Omaa sivustoani ja pilvipalveluja hioessani joudun nyt kysymään, millaisen kuvan haluaisin itsestäni antaa tällä vuosituhannella? Jäänkö oman tieni kulkijaksi vai sopeudunko kirjallisen tai valokuvaajakollektiivin osaksi – kuka minä olen verkossa? Miten pitkälle tohtori Jekyllin suuntaan mister Hyde uskaltaa virtuaali-identiteettinsä manipuloida? Uusi sivustoni julkaistaan n.p.k.m. (niin pian kuin mahdollista). Sieltä se(kin) sitten selviää.
Hannu Vanhanen
Visuaalisen viestinnän dosentti
Kolumni julkaistu Photo Raw –lehdessä #16/2011
=) Hauskasti kirjoitettu juttu.